Rakastumisesta

rakkauteen

Teksti: Jere Lehtonen Kuva: Arkistokuva
Kevät on rakkauden aikaa. Hormonit hyrräävät ja lempi leiskuu. Ihastumisen huumasta on kuitenkin pitkä matka onnistuneeseen parisuhteeseen.

Rakastumisen aivokemiallista perustaa tunnetaan nykyään jo melko hyvin. Molekyylibiologian julkaisun EMBOn raportin mukaan lempeä luotsaa pääasiassa kaksi neuropeptidiä, eli hermoston välittäjäainetta. Nimeltään nämä peptidit ovat oksitosiini ja vasopressiini. Niiden vaikutuksia on tutkittu erityisesti elinikäisen parisuhteen solmivilla preeriamyyrillä.

Samat molekyylit vaikuttavat myös ihmisen aivoissa: Vastasyntyneen ja äidin katseiden kohdatessa aivot lainehtivat oksitosiinista. Samanlainen reaktio syntyy kumppanin kuvaa katsellessa.

Syvästi biologisena ilmiönä rakkaus on ihmiselle elintärkeä. Kuten raportissa todetaan, ihminen ei kukoista ilman rakastavia suhteita. Aivojen mielihyväkeskukseen vaikuttavina aineina rakkaushormonit synnyttävät yhteyden nautinnollisen hyvän olon tunteen ja ihastumisen välille.

Rakkaus kemioineen on kuitenkin monimuotoinen ja muuttuva, kulttuurista ja kasvatuksestakin riippuva ilmiö. Miten rakastuminen muuttuu parisuhteeksi? Mikä pitää lempeä yllä vuosista ja vuosikymmenistä toiseen?

Intialaisia järjestettyjä avioliittoja ja yhdysvaltalaisia rakkausavioliittoja verrannut tutkimus päätyi toteamaan, ettei pariskuntien tyytyväisyydessä ollut juurikaan eroja. Sen sijaan on huomattava, että intialaisparit eivät pitäneet rakastumista avio-onnen mittarina; pariskunnat odottivat rakkauden syntyvän ajan mittaan avioliiton aikana.

Tilastot puhuvatkin tämän puolesta: Tutkimuksen mukaan järjestetyn avioliiton rakkaushuippu saavutetaan viiden aviovuoden jälkeen. Rakkausavioliitoissa sitä vastoin huippu on jo naimisiin mentäessä saavutettu, ja lempi alkaa heti häiden jälkeen hiipua.

Intiassa avioliitot päätyvätkin länsimaita harvemmin eroon. Tosin on huomattava, että jos odotukset avioliitosta eivät ole kovin kovat, silloin tuskin tulee petyttyäkään.

Länsimaissa on pienestä pitäen opittu, että satu huipentuu kun prinsessa saa prinssinsä. Yhteinen tulevaisuus ja arki kuitataan lauseella: ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.” Sadut eivät tosin kerro, kuinka tämä käytännössä tapahtuu. Olettamus on, että kohtalo on ohjannut oikean kumppanin luokse ja loppu hoituu itsestään.

Tätä olettamusta siitä, että jokaiselle on olemassa ’tosi rakkaus’ voi sanoa uskomukseksi romanttisesta kohtalosta. Raymond Kneen artikkeli sosiaalipsykologian aikakauslehdessä tarttui tähän olettamukseen parisuhteen kestävyyden arvioinnin osana.

Hänen mukaansa romanttiseen kohtaloon uskovilla tyytyväisyys parisuhteen alkuvaiheeseen määräsi paljolti suhteen kestävyyttä. Uskomus myös liittyi ongelmien välttelyyn parisuhteessa.

Tälle vastapainona on olettamus siitä, että onnistunut parisuhde vaatii työtä ja kehittämistä. Knee huomasi, että tämä olettamus odotetusti korreloi suhdetta ylläpitävien pitkän ajan parisuhdestrategioiden kanssa. Toisin kuin romanttiseen kohtaloon uskovat, tällä tavoin ajattelevat eivät myöskään olettaneet koko suhteen olleen alusta asti väärä, mikäli he päätyivät eroon.

Rakkaus vaatii siis työtä ja omistautumista alkuhuuman päälle. Tiivistäen voisi sanoa, että rakastuminen on aivokemiaa, mutta rakastaminen on tahtotila.

rakastuminen
rakkaus

Saatat tykätä myös näistä jutuista

Lähetä juttuvinkki tai kuva